Teksti: Teresa Tuominen, kuvat: Sanna Toivanen

Kesälomalta palattuani takaisin töihin oli kauden aloitus jälleen kerran hektinen. Tuntuikin jo etukäteen lähes pelastukselta viikon mittainen loma hevosten kanssa siellä jossain. Olin yrittänyt katsoa kartoista missä päin Espanjaa ratsastusvaelluksen eri päivien majapaikat sijaitsivat, mutta aikaansaamani reitti ei näyttänyt yhtään järkevältä, joten luovutin jo alkumetreillä. Jostain syystä aivan tarkka tieto ei ollutkaan niin tärkeä kuin selata päivittäin kalenteria, milloin lähtö olisi.

Suomessa oli alkanut jo ilma viilentyä, kun tapasimme matkaseuraksi pyytäneen Sannan kanssa. Lensimme Barcelonaan ja ihailimme kaupunkia päivän verran ennen kuin meidät noudettiin muun vaellusryhmän kanssa hevostilalle. Tila sijaitsi reilun 150km päässä Barcelonasta. Edessä olisi n. 240km kuuden päivän aikana ratsain. Tapaamisiltana kysyttiin haluaako ”holiday” -hevosen, keski-aktiivisen vai aktiivisen. Kaikki osallistujat kallistuivat kahteen jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ryhmämme etenikin hyvää vauhtia koko viikon.

Seuraavaksi aamuksi oli opas valinnut kullekin soveltuvat ratsun. Hevostaidoista käsityksen sai heti aamusta, kun jokaisen tuli harjata hevonen, puhdistaa kaviot ja satuloida oma ratsu. Hämmästyttävää on, että joukkoon mahtuu aina joku, joka kokee hyvänä palveluna sen, että hevonen tuodaan joka aamu valmiina eteen. Reissussa oli kahden suomalaisen lisäksi ratsastajia Saksasta, Belgiasta, Australiasta (alkuperäisesti Venäjältä) ja Norjasta. Suomalaisnaisellekin uutta oli pitää riimu koko viikon hevosella yllä ja suitsia hevonen riimun päälle, pujotellen turpahihnat riimun sisään. Syy tähän selvisi välittömästi. Jos hevonen piti sitoa kiinni suitsien ollessa päässä, tehtiin se riimunnarulla, joka kiinnitettiin riimuun. Satula oli vaellussatula, johon kiinnitettiin satulalaukku. Jokainen kuljetti laukussa harjan, kaviokoukun ja riimunnarun sekä juomapullon läpi koko viikon. Jos jonkun niistä hukkasi, tiesi se cavaa muulle porukalle. Joinakin päivinä lounas pakattiin myös mukaan, silloin laukkuihin sullottiin niin omat, kuin hevosenkin pöperöt.

Hevoset muistuttivat enemmän maratoonareita kuin lihaksikkaita/pulleahkoja kotitallin hevosia. Alkuun tuntui pahalta katsoa laihoja hevosia, mutta energiatasot pysyivät hevosilla koko matkan korkealla. Espanjan Kataloniaa helli koko viikon ihana lähes 30C lämpö. Ensimmäisenä päivänä noin kolmen tunnin ratsastus ennen lounastaukoa tuntui aika rankalta. Sitten tuli mieleen, että koko matkan tulee myös muistaa juoda. Jotenkin sitä vain oli alkuun mieluusti kädet ohjissa kiinni valmiina kaikkeen, eikä ajatellut availla satulalaukkuja kesken matkaa juomapullon takia. Iltapäivän ratsastus oli reilu kaksi tuntia, sillä ukkosmyrsky ja sade kiihdyttivät ryhmän etenemään pitkiä pätkiä ravissa ja laukassa. Loppuviikko menikin poutasäässä.
Kuuteen päivään mahtui ihania pikkukyliä, merenrantalaukkaa, metsiköitä, piikkipusikoita, vuoristoteitä, polkuja, hiekkateitä, asfalttia, jokia ja peltoja. Maasto vaihteli suuresti Pyreneillä ja sen laaksoissa. Ihanaa oli pitää lounastauko keskiaikaisen linnan kupeessa ja kuvitella itsensä satoja vuosia ajassa taaksepäin. Matkan aikana laukka- ja ravipätkät olivat toisinaan pitkiä ja fiilis oli kuin matkaratsastajalla konsanaan.

Eroavuutta kotona totuttuun oli paitsi hevosten ulkonäössä myös ruuassa. Hevosille syötettiin kolmesti päivässä noin 4l mysliä sekä vähän heinää. Lepoviikolla ruoka oli kuulemma pääosin olkea. Ratsastajille tarjottiin lounastauoilla viiniä ja mahdollisesti kahvikonjakit. Ratsastustaitoa ei sen kummemmin testattu ennen liikkeelle lähtöä. Jos ratsastuskengät tuntuivat jota kuta hankaavan, kysyttiin sattuuko olemaan lenkkareita mukana. Ne kun ovat mukavammat pidemmällä matkalla. Ravi- ja laukkaosuuksia oli myös kovilla pohjilla ja välillä ihan hirvitti hölkätä asfaltilla tai kivisillä teillä. Hevoset olivat kuitenkin hyvin varmajalkaisia ja niillä ratsastettiinkin käytännössä koko ajan pitkin ohjin (osalla myös ravissa ja laukassa). Lounastaukojen ajaksi hevosilta otettiin varusteet pois ja jokaiselle valittiin sopia puunrunko mihin hevonen sidottiin kiinni. Tauko oli hieman vajaa kaksi tuntia ennen iltapäivän ratsastusta. Jokaisena päivänä ratsastettiin 5-6h. Lounas oli usein piknik-tyylinen tarjoilu ihania espanjalaisia ruokia, samoin illallinen oli joka päivä paikallista ruokaa.    

Vaikka itse en tällä hetkellä ole löytänyt vielä sitä uutta omaa kotitallia ja ratsastan epäsäännöllisen säännöllisesti, on muu aktiiviurheilu pitänyt paikat kunnossa. Hämmentävää oli, ettei mikään paikka juurikaan kipeytynyt. Sen sijaan viikonpäivät menivät sekaisin. Kohta ei ollut mitään tietoa, montako päivää sitä itseasiassa onkaan jo ratsastettu. Viimeisen päivän kruunasi pysähdys laukkaradalla, jossa otettiin yhden kierroksen kisa. Voi sitä vapauden ja hetkessä elämisen tunnetta. Viikon jälkeen energiaa löytyi ihan uudessa mittakaavassa. Ja ideoita seuraavaksi reissupaikaksi syntyi useita.

Viikon vaellusta, jossa joka päivä ratsastetaan noin 5-6h, suosittelen niille, joilla on hyvät hevostaidot ja kuntoa on kohotettu muutenkin kuin kerran viikossa ratsastamalla. Päivän tai kaksi jaksaa vielä hyvin, mutta viikko vie veroja kaikilta, kun mukaan otetaan erilainen ruoka ja helle. Väsyneenäkin tulee tehdä hyviä ratkaisuja itsensä ja hevosten kannalta. Hevonen tuli sitoa turvallisesti kiinni joka päivä ja tarkastaa niin jalat sekä oliko haavoja tai muuta huomioitavaa ilmestynyt. Ulkomailla ratsastusvaelluskokemusta suosittelen kaikille. Se avaa silmiä niin hyvässä kuin ”pahassa”. Suomessa ollaan monessa asiassa tarkempia ja huolehtivaisempia. Onko se hyvä asia, jää pohdittavaksi.