Teksti: Lotta Hällström

Sain viime jouluna aviomieheltäni joululahjaksi sykemittarin. Hauskaa, että hän oli tarttunut ajatukseeni testata seuraavan vuoden aikana, miten fyysisesti raskaita ratsastustunteja eri valmentajat pitävät ja näenkö kunnossani minkäänlaista kohentumista vuoden aikana. Ja todistaakseni tietenkin ikuisille epäilijöille, että ratsastus on muutakin kuin hevosen selässä istuskelua ja maisemien katselua. Olisi myös kiinnostavaa saada maastolenkeiltä kilometrejä sekä nopeuksia eri askellajeissa. Projektista tulisi mielenkiintoinen!

Alkuvuosi menikin suunnitelmien mukaan. Ratsastusta pari-kolme kertaa viikossa 120-130 keskisykkeillä maksimien huidellessa 180 korvilla. Tuli aerobista ja anaerobista treeniä ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan. Sain mm. tietää, että keskimääräinen ratsastustunti maneesissa vastasi yleensä noin 5 km pituista lenkkiä, ja maastossa mentiin sitten tuplasti, myös vauhdissa mitattuna. Yli 45 km/h en hevosellani kuitenkaan laukannut, vaikka kuinka yritin. Ja hiki virtasi, ja toivon mukaan myös kunto koheni. Tai edes ratsastustaidot.

Sitten tuli kevät ja siitepölyaika ja tapahtui jotain, jota en ollut suunnitellut. Hevoseni sairastui. Sen hengitys ei yksinkertaisesti kulkenut, ja pienimmässäkin rasituksessa se puuskutti ja pumppasi. Alkoi koko kesän mittainen kuntoutus, jossa hevosta kärrättiin klinikalle useampaan otteeseen, tähystettiin ja huuhdeltiin, ja lääkittiin jos jonkinmoisilla pistoksilla, pillereillä ja inhaloitavilla sumutteilla.  Lopulta keuhkotulehduksen syyksi paljastui allergia - reaktion syy ei tosin koskaan selvinnyt. Hevonen kuihtui ja laihtui, mutta omistajalle saattoi käydä jopa päinvastoin. Sykemittaristakin loppui akku, kun kukaan enää ladannut sitä.

Tallilla kyllä kävin edelleen päivittäin, mutta yleensä vain tervehtimässä varsaani ja lääkitsemässä vanhaa hevostani. Maastolenkkejä tehtiin hissun kissun köpötellen, ja silloinkin oli kyse enemmän omasta raittiin ilman kuin liikunnan tarpeen täyttämisestä. Tilanne on tuttu valitettavan monelle hevosen omistajalle. Hevonen ei ole kuin polkupyörä tai lumilauta, joka olisi helposti korjattavissa tai vaihdettavissa toimivampaan peliin, olivatpa omat urheilulliset tavoitteet miten korkealla tahansa. Ja oheis-, tai tässä tapauksessa kaiketi ”sijaisharjoittelusta” ei ruuhkavuosien huippuruuhkavuosia elävän työssäkäyvän perheellisen hevosenomistajan kannata edes haaveilla.

Hevoseni on ollut viimeiset vuodet arjen liikuttajani ja terapeuttini, mutta tämän kesän aikana olen joutunut pohtimaan asiaa hieman uudelta kantilta. Kehoni ei ole siis paljon kuntoilua saanut, mutta mieleni sitäkin enemmän. On ollut psyykkistä ylä- ja alamäkeä, ja yhtä lailla intervalli- kuin kestävyysharjoituksiakin. Huolta ja murhetta ehkä enemmän kuin iloa ja innostusta. Ja samalla kuitenkin kiireetöntä yhdessäoloa, harjaamista ja halimista - hetkiä, jolloin aika on pysähtynyt ja koko maailma ympäriltä kadonnut. Ja paljon rakkautta. Pitkiä keskusteluja lasten kanssa siitä, mikä elämässä on lopulta tärkeää.

Ilman sairaslomalla olevaa hevostani en olisi tänäkään iltana kulkenut käsi kädessä 12-vuotiaan esikoiseni kanssa  metsässä hevosta taluttaen, auringonlaskua ihaillen ja kostean mullan tuoksua haistellen. Joka solulla aistien ja eläen. Uskon, että omista suunnitelmista luopuminen ja huoli hevosen terveydestä ja tulevaisuudesta on ollut loppujen lopuksi kasvattava kokemus meille kaikille. Kuten pian 10-vuotta täyttävä keskilapseni asian kiteytti: jos pelkää menettämistä, niin ei voi koskaan rakastaa ketään.

Hyvinvointi ei ole vain sitä, että kroppa on kunnossa. Hyvinvointi on myös sitä, että elämä tuntuu tasapainoiselta, jopa siinä määrin, että väistämättä jossain vaiheessa vastaan tulevat pettymykset ja vastoinkäymiset eivät romuta koko pakkaa. Hyvinvointi on sitä, että osaa pistää asioita tärkeysjärjestykseen ja löytää kiitollisuuden aiheita omasta arjestaan. Myös niinä päivinä, jolloin taivaanrannassa roikkuvat synkät pilvet.

Suru ei ole ilon vastakohta, vaan ne mahtuvat samaan hevosenkokoiseen pakettiin.  On pakko uskaltaa ottaa riskejä, on pakko uskaltaa tarttua hetkiin. Ja jättää loppu Herran haltuun.